”Koronapandemian aika on ollut ihan mahtavaa. Nautin kotoa käsin työskentelemisestä; jotenkin kaikki tekeminen on fokusoidumpaa ja tehokkaampaa verkon kautta. Polttoainetta ja aikaa säästyy, kun ei tarvitse ruuhkissa jonotella. Vaatekulutkin ovat pienentyneet, uuden kevätmalliston sijaan voin vuokrata mökin työtilaksi järven rannalta. Siellä sielu lepää ja ajatus kirkastuu. Esihenkilökin on nykyisin siedettävämpi, kun ottaa ennalta sovitusti yhteyttä vain kerran viikossa kysyäkseen miten menee. No, hyvin – hommat on tehty. Yhteys tiimiin on pysynyt yllä – osittain vähän pakotettujen – aamukahvien tai lounashetkien kautta, joskin ne vähän kyllästyttävät jo, kun monesti keskusteluun osallistuvat vain samat ihmiset ja senkin ajan voisi käyttää töiden tekemiseen. En todellakaan halua luopua etätyön tekemisestä, se sopii minulle.”
Mutta mitä meille oikeasti kuuluu?
Voiko kaiken operatiivisen tehokkuuden takana piillä apaattisuutta; teen sen, mitä täytyy ja olen yhteydessä vain niihin ihmisiin, joihin minun täytyy, voidakseni tehdä sen, mitä täytyy?
Entä onko keskittymiskyvyn rinnalle kasvanut vielä vahvempi ”moniajon” tapa; voin osallistua teamsiin, lukea samalla sähköposteja sekä pikaviestejä Yammerista, Slackista, Whatsupista ja parista muusta kanavasta, rakentaa seuraavan palaverin esitystä, muistuttaa koululaista kotitehtävien tekemisestä ja välipalasta jääkaapissa, lähettää kauppalista puolisolle, joka on tulossa myös loppupäiväksi kotiin etätyötä tekemään (”ai niin, pitää etsiä kuulokkeet sitä varten”) ja jos jollakulla on palaverissa pidempi puheenvuoro, ehdin varmaan ripustamaan vielä pyykitkin – kuuntelen siinä samalla (onneksi meillä ei pakoteta pitämään kameraa päällä).
Voiko käydä niin, että vapauden rinnalla lisääntyy myös irrallisuuden tunne; onko kotiyksikkö nyt uusi ja pysyvä työyhteisöni, kenelle oikeastaan teen työni, mihin kuulun isommassa kuvassa?
Entä voiko upea ja ihana itsenäisyys herättää myös yksinäisyyden tunteita; mitä muut tekevät, kuinka paljon muut ovat yhteydessä toisiinsa yhteisten palaverien lisäksi, voiko olla niin, että esihenkilöni on minuun yhteydessä vain velvollisuuden tunteesta, mutta osoittaa huomiota enemmän toisille, miten pystyn tekemään saavutukseni ja osaamiseni näkyväksi niin, että minut huomioidaan palkitsemisessa ja/tai uralla etenemisessä?
Asiakkaillamme moni esihenkilöroolissa toimiva miettii nyt tosissaan, mitä tiimille ”aikuisten oikeasti” kuuluu. Jos on päässyt käymään niin, että oma yhteydenpito etänä työskenteleviin johdettaviin on rajoittunut pelkästään yhteisissä teams-palavereissa istumiseen, voi käsitys siitä, mitä meillä oikeasti kuuluu, olla kateissa tai ainakin jossain määrin ”hähmäinen”.
Meidän työssämme uuden normaalin rakentuminen näkyy selkeästi yhdessä asiassa – erilaisten johtamis- ja työyhteisökyselyiden tekemisen lisääntymisenä. Laajemmat henkilöstökyselyt ja -tutkimukset kun eivät välttämättä anna riittävän konkreettista kuvaa siitä, miten minulla tai meillä menee oikeasti; mitkä asiat toimivat hyvin, mitkä asiat vaativat edelleen kehittämistä ja mitkä asiat tuntuvat pahalta ja voivat pitkittyessään aiheuttaa haasteita motivaation, aikaansaamisen ja jopa jaksamisen kanssa.
Toki voi olla niin, että kaikki eivät halua tai rohkene ottaa ”rehellisesti” kantaa työyhteisökyselyiden väittämiin, mutta itse näen asian niin, että työkalu on aina vain työkalu – se ei itsessään heikennä eikä paranna mitään, mutta sen käytöstä syntyneet tulokset mahdollistavat yhteisen keskustelun olemassa olevasta ja tunnistetusta työn tekemisen kulttuurista, aikaansaamisesta yhteisö- ja itseohjautuvuuden tilasta, innostuksen ja innovatiivisuuden tasosta, jaksamisesta, työkyvystä, kokemuksista liittyen luottamuksen ja arvostuksen tasoon sekä ihmisten aidoista fiiliksistä – miltä minusta oikeasti tuntuu.
Yhteinen keskustelu taas usein nostaa esille asioita, jotka ovat jääneet pinnan alle ja/tai joista ei ole oikein ollut mahdollisuutta keskustella avoimesti, rehellisesti ja luontevasti oman esihenkilön, tiimin tai lähityöyhteisön kanssa teamsin välityksellä. Yhteinen keskustelu lisää aina yhteistä ymmärrystä siitä, että ihmiset kokevat samoja asioita eri tavalla – siinä missä jollekin kaikki näyttäytyy hyvin toimivana ja innostavana, voi joku kokea samat asiat hyvinkin epäselvinä ja ahdistavina. Sekin on tärkeä asia tiedostaa yhteisesti, jotta päästään joko-tai maailmasta kohti sekä-että maailmaa.
Tommy Taberman kiteytti asian aikaan yhteen rakastetuimmista runoistaan:
Pieni laulu ihmisestä
Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Pidetään siis huolta siitä, että jatkossakin varmistamme yhdessä tekemisen, oppimisen, uuden kehittämisen, työn ilon ja imun pitämällä huolta toisistamme ihmisinä – ei pelkästään asioiden edistäjinä.
Mitä Sinulle muuten kuuluu oikeasti?
Kirjoittajana toimii sydämenpalolla organisaatioiden kehittämiseen omistautunut Soile Brushane, yksi kehittämisyhtiö Tresentio Oy:n ylpeistä tekijöistä/omistajista (www.tresentio.fi).
